Mansen muijakaarti – Klooneja, vol. I

Käppäilin tänään Sokkarilta Stockmannille. Siis noin 1,5 kilometriä. Paitsi, että meinasin jäädä parin autolle alle, sain nilkkaani lastenrattaat ja kylkeen iskua paikalliselta cityhullulta. Mutta tää ei ollut mun pointti, vaan tänään aattelin paasata siitä, kuinka koko Mansen muijakaarti on samaa harmaata massaa… Tää on meidän äijien kannalta aika harmittavaa, koska persoonallisuus, niin luonteessa ku ulkonäössä, on mun mielestä ainaki POP.

Niin, siis ton vajaa parin kilsan aikana mua tuli vastaan enemmän ja vähemmän samantyyppisiä typyjä vaatteiden, hiusten ja muitten ulkoisten seikkojen osalta. Tosi perseestä. Mut en mä yhtään ihmettele, kun kattoin, mitä niiden typyjen kädessä roikku. Jokakolmannella oli HenkkaMaukan, Lindexin tai Seppälän muovari. Joka kolmas leikkauttanee tukkansa Placessa, Headlinella tai G.O.S.:lla. Ja kaikki käyttänee Lumenen meikkejä. Mitä muuta tosta setistä saa kun toisiltaan näyttäviä kopioita, jotka on kaikki lukenut suosituimpien fashionlehtien sekä Jonten suuresti arvostamien muotiblogien antimet.

Oikeestaan Mansen mimmeille vois iskeä pakaraan leiman ja lajitella ne suoraan kolmeen luokkaan. Tässä tulee ny pari ensimmäistä. Jatkan seuraavassa entryssä ne loput.

GROUP 0:
Semmosta luokkaa ei Mansen kokosessa kaupungissa ookkaa ku VIP/eliitti/kuninkaalliset/starat. Kun ei sitä oo Helsingissäkään. Meiltä puuttuu semmoinen oikeesti varakas ja intohimoisesti rahan hassaukseen keskittynyt luksuskulutusryhmä, mikä on ihan ymmärrettävää maamme kulttuurisen historian valossa. Mitä voi odottaa, jos suuria tunteita kansassa herättää pääasiassa silli, Seppo Räty ja Sedu?

Suomi on aina ollut muodin takapajula, eikä muuksi muutu, vaikka kuinka yritettäis. Se liika yrittäminen tästä perässähiihtelystä tekeeki just ni surullista. Ei tartte kattoo ku länteen lahden toiselle puolelle, niin siellä on jo täysin eri meininki. Ja nyt en tarkoita suosikkiani Svedustaraa, OMG. Meillä tullaan jättiläisen askeleen verran jäljessä muuta maailmaa. Oon ollu sen verran vaatealalla duunissa, että tiedän, mistä puhun. Nekin vähäiset ”designerit”, mitä Suomes on tai on ollut, on olevinaan jotain tosi uniikkia. Todellisuudessa sekin sakki tekee keskenään sitä samaa kuraa. Erilaisuudesta on tullut se kaikkia yhdistävä tekijä. Harmi.

Niin, mitäs grouppei sit jää enää jäljelle, kun toi em. heitettiin vekka? Öhömm …

GROUP I:
Wanna-be:t

Siis nää on näitä innokkaasti muotii seuraavia VIP/starba/seurapiiri-ihmisiä, jotka on olevinaan niin vitusti sitä jotain, mitä toi eka ryhmä oikeesti jossain muualla ku Suomessa onkin. Tää ykkösporukka on se säälittävän ryhmä, koska toi liika yrittäminen paistaa läpi ihan kaikesta. Tähän jengiin kuuluvan mimmin tunnistaa siitä, että se näyttää Cosmon, Marie-Clairin tai Ellen (joko suomalaisen tai brittiversion) mallilta, joskin on usein lihavampi, lyhyempi ja rumempi. Mun kokemusten mukaan nää muidut on useesti heikkoitsetuntoisia purkkapäitä, ja tätä tyhjyyttä yritetään pönkittää turhanpäiväisen starailun muodossa just kulutuksen kautta. Kuka tahan tavis voi ostaa hyvännäköisillä kledjuilla, koruilla, kengillä sun muulla krääsällä itseluottamusta, asennetta ja arvostusta.

Tässä ryhmässä olennaista on näyttää hyvältä ja kiillottaa ulkokuorta Super-efficient People Waxillä. Tähän porukkaan kuuluu (ainaki mun piireissä) näitä muidui, jotka ilmoittaa ammatikseen vaikka mallin. ”No kun Moron toimittaja on kerran ottanu musta kuvituskuvan reportaasiin Mansen yöelämästä”. Jihaa, mikä saavutus! Toi vetää vetää jo suvikoposenki hiljaiseks.

On tos porukas on sit niitäkin naikkosii, jotka ihan oikeesti tekee töitä ja/tai opiskelee aivokoppaanki jotain. Nuorempien mimmien ”työ” tosin tuntuu olevan raataminen alipalkattuna jossain rättikaupassa. Mut kai se on sen arvosta, et voi ostaa sit trendikuteita enemmän samalla rahalla ku muut. Niin, ja sit on nää opiskelijat, Suomen akateemikkojen toivot, jotka käy vaikka kauppiksessa, tai vielä nolompaa massatradenomiopistossa, näyttäytymässä jakkupukuineen. Toki poikkeuksia bisnespukeutumiseen löytyy. Silloin kun ollaan menossa luennolta veneilemään tai viinikerhon kokoontumiseen, päällä saattaa olla rennosti vaan suorat housut, kauluspaita ja vinoruutuneule. Osa täst porukasta tuhlaa surutta opintotuen ja -lainan vaatteisiin, koska porukat maksaa opiskelut ja elämisen. Helppoo!

No joo, mut näitä ykkösgroupin tyyppei tuli tänään eniten vastaan, mikä johtu varmaa siitä, että olin liikkeellä ns. lounasaikaan. Mul oli vähä semmonen tunne, et ne ois saattanut kattoo jotenki halveksuen taas mun lookkii. Lähin aamul hirvees kiireessä, ni jalas oli mun lahjaks saamat AC/DC-rantaläpsyttimet, päällä tiukka My Little Poni t-paita ja rikkoutuneet faret polviin asti käärittyinä. Ja lisäks parta jäi ajamatta ja hiustyyli muistutti semmosta Neljäntuulenhattuu! Tiedän, näytin lähinnä alkoholisoituneelta Johnny Deppiltä. Voi, voi. Ei tunne missään, ku on suotu henkistä (ja fyysistäkin) munaa.

Niin joo, sit ois viel ne kaks ryhmää, mut ne mä säästän seuraavaan entryyn. Ny sporttaileen ja toipuileen. Todellisuudessa siellä mitään toivu, kun sama homma se on salillaki. Sopuhintasta Gasallii, Davidii, Nike Womanii, Peakkii ja Röhnishii siel kaikil muijilla on. Jos näen yhdenki pakertaa lihasta säämiskäverkkareissa tai salihousuissa lupaan tältä istumalta ottaa siitä kuvan blogiin ja viedä syömään ihan mihin tyttö haluaa. Ja olkoon sitten säämisköissä tai ei. Kiinni veti! Voitte olla varmoja, että mä saan pitää lompakon visusti kiinni.

Moro ny! Miehet, olkaa persoonallisia!

Ps. Älkää silti hankkiko AC/DC-läpsyttimii. Vitun epämukavat kävellä pidempii matkoi.