Uusi näkökulma ahdistussuhteeseeni

Juttelin pitkään ja hartaasti mutsin kanssa puhelimessa ja tunnustin olleeni Huhdissa evakossa meitin vanhal kämpällä. Tiesin, ettei mamma pidä ajatuksesta, koska se ei ole ikinä pitänyt Seijastakaan. Tällä kerta äiteen reaktio oli kaikessa kylmyydessään yllättävä: ”Mitähän helvettiä sä puuhaat rakas poikani? Eikö se nainen loukannut sua jo riittävästi ja nyt annat sen juoksuttaa sua sata nolla?!”

Meikä häkeltyi tykityksestä täysin. Toi oli suora potku kivareille. Eikä mikään pieni nykäys, vaan luja monotus arimpaan mahdolliseen kohtaan. Ei mutsi oo puuttunut sen suuremmin mun naisasioihin sen jälkeen, ku kotoota pois muutin. Toki oon kysellyt neuvoi ja mielipiteitä niin äitiltä ku faijaltaki, mutta tää odottamaton kannanotto tyrmäs täysin.

Mutsi alkoi tiukata, onko Seija muka niiiiiiiin spesiaali, etten kerta kaikkiaan pysty unohtamaan häntä? Ja mikä on todellinen syy, etten voi unohtaa historiaa? Erityisesti jäin miettimään mutsin kysymystä, ansaitseeko Seijaihailua, lämpöä, ymmärrystä ja sympatiaa, vaikka petti mua kylmästi neljän vuoden seurustelun jälkeen. Niin. Järjellä ajateltuna ei tietenkään ansaitse. Lisäksi mutsi muistutti siitä, kuinka Seija syyllisti meikää erosta ja aloittipa vielä systemaattisen mustamaalauksen selän takana.

Mutsi on oikeessa. Tuo toimimaton suhde ei kyllä ansaitse ni suurta arvoa, että antaisin sen pilata koko tulevaisuuden jääden roikkumaan kiiltokuviin ja vääristyneisiin muistoihin. Ehkä mun ois aika suorittaa jonkinnäköistä parisuhdeajattelun tervehdyttämistä. Tai sit kattoa peiliin ja miettiä, mikä helvetti Seijassa OIKEESTI on, etten pääse irti. Onko kenties jotain, mitä en ole antanut hänelle anteeksi? Kannanko kostonhimoa mukana? Haluanko pitää Seijan tarpeeksi lähellä, jotta voin sopivan hetken tullen saada tutun ihmisen lämpöä, seksiä ja rakkautta – helposti ja ilman sen suurempaa morkkista? Mikä ihme siinä on, että pettänyt nainen on edelleen ”mukava” ja kiinni pitämisen arvoinen?

Järjellä sen ymmärtää, että mulkku muija on mulkku ja mieluummin käyttäisi aikaa johonkin uuteen upeaan naiseen ja miellyttävän yhteisen tulevaisuuden luomiseen kun vanhan paskan paikkailuun. Vaikka ruostetta kuinka kiillottais, se ei muutu kullaksi.

En mä halua olla Seijan kynnysmatto tai juoksupoika, mikä musta on tullut. Enhän mä saa Seijalta mitään, vaikka itse annan sille huomiota, turvaa, apua ja joskus läheisyyttäkin. Tai saanhan mä, lisää juoksupojan ja kynnysmaton tehtäviä. 😦

Mutsi on oikeessa, ei rakkauteen kuulu kohtuuton kärsimys ja jatkuva huono olo, mitkä oli arkee mun ja Seijan suhteessa. Jos muija on kyrpä, ei siinä pidä roikkua, etenkään eron jälkeen. Vittu, mä oon säälittävä. Ehkä se on meikä, jonka pitäis mennä psykologille, ei Yonten. Voi kilin kellit sentään. Tästä aiheesta täytyy järjestää jonkinnäköinen Testos-yhteisö. Ehkä Eerikki ja Yontte suorina poikina osaa antaa mulle uutta perspektiiviä tähän. Tosin must tuntuu silt, ettei nekään jaksa enää vatvoa tätä asiaa sekuntiakaan. No, se on varmaa, että häippäsen täält jokatapauksessa ennen ku Seija huomenna palaa himaan!

Lopuks viel muutama blogilinkki, joissa on enemmän ja vähemmän tätä parisuhdekakkaa ja ahdistavia suhteita. Nää on siis mutsin vinkkaamia, eli en sit tiiä, miten uppoaa meitin ikäluokkaan. Kumpaakaan ei kuulemma päivitetä enää, mut täytyy tutustua vanhaan antiin!

Täällä vuosikausien tilitystä siitä, kuinka kaikki suhteessa on päin persettä, mutta mitään ei muka voi tehdä asioille. Hyvää tekstiä äijältä, mut en halua ajautua tähän rooliin koskaan.

http://eisinutella.blogspot.com/

Sit toinen hiukka erilainen näkökulma. Kolmen lapsen äiti kirjoittaa epätoivoisia rakkauskirjeitä varatulle miehelle. Aivan sairasta…

http://panuseni.blogspot.com/

Moroo…