Semikuoleman hetki ja surkeeta tilitystä

Markkinointi-ihmiset tietää, että asiakaspalvelutilanne on ns. totuuden hetki. Myyjällä on kaikki mahkut lunastaa asiakkaan odotukset tai … vaihtoehtoisesti pilata koko homma täydellisesti. Sori tää markkinointijargon, oon lukenut kesällä vähän liikaa ammattikirjallisuutta ku ei ole töissäkään ehtinyt.

Totuuden hetkestä päästä paskan aasinsillan kautta semikuoleman hetkeen. se yllättää mut iltaisin. kun on hiljaista, pimeää ja oon yksin, mulle iskee toisinaan sellainen hirvee paniikki. mietin sitä, että viel 2 vuotta sitten nukahdin ihanan Seijan viereen Mimmi tuhisi ja vikisi unissaan mun kainalossa ja mä tuijotin sitä haltioituneena siitä kaikesta kauneudesta, hekumasta ja seksikkyydestä. Vaikkei Seija mikää miss Universum ollut, niin kaunis se oli kuin mikä. Kunnes leikkas poikkatukan. Siitä en tykännyt yhtään. Näytti ihan Natalia Portmanin ja Halley Berryn lyhyiden hiusmallien risteytykseltä se fleda. Epämääräiseltä. Mä en juuri koskaan nukahtunut ennen Seijaa, koska halusin kattella sitä illan hämyssä kelmeässä valossa. Pyörittelin yleensä sen samettisia pitkiä hiuksia etusormen ympärilä ja joskus ku en saanut unta, laskin yksittäisiä karvoja.

Jossain vaiheessa Seija räväytti sillain typerästi puoliksi auki ihanat vihreät silmät, joita kehysti ihan sikkepitkät (kestovärjätyt) ripset. Sen silmät oli jumalattoman satumaiset, korallinsinisen ja meren vihreän sekoitus. Joskus tyttö tuhisi mulle unissaan ja mä tykkäsin jututtaa häntä. Kyselin kaikkea häröä ja Seija vastas. Lopulta se heräs ja läpsi mua leikkimielisesti rintalihaksiin tai pakruille.

Maailman hellyttävin hetki oli yleensä aamulla, kun Seija heräs ja halus pistää päänsä mun rintakehälle. ”Tää on mun turvapaikka” se aina sanoi ja silitti rintakarvoi vastakarvaan, mikä tuntui aika veikeelle. ”tässä on hyvä olla, vaikka maailma kaatuis” se aina toisteli pää siinä rinnalla.

ja sitten, yks kaks, mitään varoittamatta (no okei joo, osasin arvata kyllä hiukan) se alkoi syöttää mulle pajunköyttä tekemisistään ja menoistaan. Puhui itsensä pussiin! Kyllähän ihmisen 4 vee tunnettuaan tietää, milloin se kusettaa. Työpäivät alkoi venyä, mussa oli vaan vikaa ja kaikki mitä tein, oli väärin. Milloin olin liian tylsä, liian menevä, ronski, tylsä tms. ihan kohtuuttomia vaatimuksia alkoi sadella kaikkialta. Mun palkka kyllä kelpas mukavasti kauppareissuilla ruokaan ja kulujen maksamiseen ja auto lainaan ja prätkäkin jossain vaheessa, mutta mä en enää ihmisenä kelvannut. mä en osannut puhua tilanteesta mitenkään, vaan vetäinnyin vaan kauemmas mimmistä. Ajattelin et homma ratkee itsestään,k mikä tietty jälkikäteen oli suuri virhe, tiedän. Etäännyttiin toisistamme ihan hirveen kauas, alettiin vittuilla ja syytellä vaan kaikesta toisiamme. Kaikki mitä toinen sanoi tai teki, silloin harvoin kun illall tai aamullam nähtiin, oli väärin. Seija yritti ees vähän puhua ja keskustella, ja mitä enemmän se syytteli mua, sitä kauemmas mä etäännyin. Tiedän joo, tosi luuserimaista. tätä harmaata aluetta oli tosi pitkään. aattelin jo mielessäni, että pitäiskö tehdä syrjähyppy, että ois oikea syy erota. No, kaikki sen tietää, että Seija ehti ensin. Ja jos oon oikein ymmärtänyt, ei ehkä ollut ensimmäinen kerta… 😦

Siihen loppui sit meitsin parisuhde, eikä ole lämmennyt uudestaan, vaikka kuinka ollan koitettu kaikkea silloin aluksi. En ole oikeestaan pystynyt unohtamaan Seijaa, mutten halua sitä takaisinkaan. Toisaalta haluan pitää sen lähelläni mutta joskus kiroan sen kauimpaan helvettiin. En mä tiedä! Tiedän vaan, että tää illn semikuoleman hetki on karmea. Mä oon niin menettänyt kaiken , josta oikeesti välitin ja jota oikeesti rakastin. Mutta pettämistä en vain voi antaa anteeksi! 😦

Nää illat ja yöt on kauheita. Yksin, pimeessä, hiljaisuudessa täysin omien aivoitusten ja ruumiinreaktioidensa kanssa kahden on kauheaa. Ei mahdollisuutta paeta sitä kurjanolon tunnetta, mikä vaanii omassa päässä. Ei sijaistekemistä, ei suorittamista, ei muita ihmisiä. Semikuoleman hetki on surullinen. Tuntuu että hajoaa palasiks. Niinku murenee osiksi. On vaan ihan vitun rikki sisältä, vaikka ulospäin vetää Monalisat huulilla ja leikkii onnellista ja tyytyväistä. tekopyhää esittämistä se on, tunnustan.

Oon niin pettyny itseeni ja omiin toilailuihini sekä seijan että golfmaikan suhteen. Stupid me!!! miks pitää ensin tehdä ja ajatella sitten??? Meen hakeen Yonten kaapista Bossin nahkavyön ja ruoskin sillä itteni uneen. hyvät yöt. ehkä huomenna on sit parempi fiilis.

Onneks ees sain pesää juhannuksena, niin ei tartte kärsiä paineesta alapäässä. Yläpäässä on sitä riittävästi. 😦

Turvallisuusviikko – Lisää vaaranpaikoista ja oma avautuminen

Asematunneli

Asematunneli

Kyl se vaan niin on, että jo valosaan aikaan ahtaat ja epämääräiset paikat on epämukavia ja sit illan mittaan ne muuttuu vaan entistä pelottavammiks… Ite ainaki koitan vältellä kaiken maailman julkisivuremppa-alueita, tunneleita, kaivuualueita yms, joita löytyy yllättävän paljon mm. keskustasta.

Onneks ei kauheen usein tuu pyörittyä esim asematunnelin hoodeilla, mut joskus täytyy sekin alittaa ja aika nopsaa sieltä vaan haluaa pois. En mä tiedä pitääkö täs nyt kauheen tarkkaan kuvailla mikä tän viikon aikana mainituissa paikoissa on pimeellä the thing, eiköhän kaikki tajua ku heittää kuvaa ja muuta matskua kehiin. Tarkotus varmaan ylipäänsä nimetä näitä ”vaaranpaikkoja”. Täl kertaa mainittakoon siis nimeltä Mansen asematunneli. Tosin se tais noustakin esille jo jossain kommenteissa. 🙂

_

Mut joo, tänäänki ku kävelin päivällä kotoo Hämeenpuistosta Sokoksen kautta Fressille, niin matkalta löyty paljonkin taltioitavaa… Ensinnäkin Sokokselta (Kuninkaankatua?) alaspäin viettää piiiiitkä, ilmeisesti julkisivurempan vuoksi kyhätty tunneli, joka huipentuu tunnelin vasemmalla puolella sijaitsevaan porttikongiin, otin kuvat molemmista, eli ite tunnelista että kongista. Yks siinä talossa asuva kaverityttö tiesi kertoo tänää salilla, et se porttikongi peitetään aina illaks/yöks sellasella pressulla ja se on PELOTTAVA. Alla matskua, tosin valosalla otettuja.

_

remppatunneli KONG!

_

Enpä tiiä oonko mä sit jotenki mammanpoika ku pelkään tälläi pimeetä. Mut on siihen iha hyvä syykin. Asuttiin tosiaan Uppsalassa ennen Manseen muuttoo ja olin muistaakseni kuuden vanha ku pääsin ekoja kertoja isojen poikien messiin. Tällä kertaa leikittiin illalla Stadskogenissa piilosta ja sit kesken kaiken nousi mun siihenastisen elämäni pahin ukonilma ihan puskista. Olin just silloin piilos semmosessa isossa kuopassa ja olin keränny ympäriltä lehtiä ja oksia suojaks päälleni. Liianki hyvä piilo pienelle jampalle. :S

Olin ilmeisesti viimenen jota ei oltu vielä löydetty ja muut lähti sitä ukkosta karkuun ja unohti mut. Jäin sinne yksin ja sit ihan paskajäykkänä ja olin samas paikas varmaa tunnin verran. Mutsi oli ihan paniikis ettiny mua ympäriinsä ku oli ikkunasta nähny et esim naapurin Mikke palas mettästä kotio, mut meitsiä ei näkyny eikä kuulunu ja oli jo ehtiny tulla pimeetäkin… ei ihme jos mamma oli huolissaan. Vaikka eipä se Stadskogen todellisuudes ees oo mikään iso metsä. Tosin pienenä se tuntu siltä kyl. No mut ukonilma meni sit ohi ja uskalsin hiljalleen hiipiä kotio. Paskoja oli isot pojat ku ei pitäny pikkusesta huolta vaan jätti sinne yksin. Siitä asti oon pelännyt sekä ukkosta että pimeetä. 😦 … ja voitte kuvitella, etten ton jälkeen ihan hetkeen päässy isojen poikien mukaan iltasin. xD

_

Ainiin. Sit vielä lopuksi mediamaistiainen jo aiemmin esille nostetusta Kehräsaaresta. Päätin tänää kuvata videoo kännyllä, ku lähin sieltä Fressiltä kotio päin ja oikasin koko komeuden läpi. Kuten videon kesto kertoo, normivauhtia reitin painelee alta puoleentoista minuuttiin… yllättävän pitkä aika etenki pimeellä. .__.

%d bloggaajaa tykkää tästä: