Tilitystä ikävästä

Tänään oli ensimmäistä kertaa aikaa pysähtymään koko tätä eroasiaa ja totuus iski vasten kasvoja aika rankasti. Oikeastaan vasta nyt hiffasin, ettei mua ja Seijaa enää ole. Jotenkin tuo itse ero ja muutto meni niin nopeasti, että ajattelin selviäväni ilman morkkista. No, en selvinnyt. Ehkä parempi vaan kelailla asiat läpi, niin ei jää vaivaan. Juttelin Seijankin kanssa puhelimessa tästä, mut se oli niin prinssinakkinsa pauloissa, ettei paljon liikuttamut. Kai se smilespa-lahjakortti vei sen sydämen. No, helpolla meni.

Hilluin tänään kaupungilla ja biitsillä ja kattelin kateellisena onnellisia perheitä ja pareja. Kyllä mäkin perheen haluisin, mutta Seijan kanssa meistä ei ois moiseen hommaan ollut. Meidän suhde oli alusta alkaen epätasapainossa, eikä oltais pärjätty perheenäkään. Oltiin niin erilaisia ajatus-ja arvomaailmaltamme. Samalla tavalla kun mä olin harjoittelija ja Seija päällikkö duunissa, oli myös himassa. Jostain ihmeen syystä elin elämääni Seijan kautta. Kaikki mitä tein, riippui Seijasta, jotenkin.

Seija ei pitänyt työssäkäyvää lukiolaispojua minään, joten hain kauppikseen. Seijan mielestä mun rock-tyyli oli liian raju, joten sen sijaan että värkkäsin rokkikuteita itse ja rahtasin niitä ulkomailta, aloin vierailla yhä useammin HM:ssä ja Dressmannissa. Seijan mielestä mun musa- ja bänditouhut oli hanurista ja myöhäset kotiintulot keikoilta haittas sen yöunta, joten lopetin aktiivisen soittamisen. En myöskään voinut asua nuhjuisessa yksiössä Nekalassa, koska Seija sai hävetä mua vanhempiensa edessä. Siks se painosti mut muuttamaan sen omakotitaloon, että kehtas esitellä lopulta hienostovanhemmilleen. Meidän porukatkin kuin eri puusta veistettyjä. Mä oon tämmönen työläisperheen poika vaan, Seija taas omien sanojensa mukaan lähes aatelinen.

Pahinta oli se, että jouduin tossun alle ihan vahingossa ja Seija teki teki sen tosi taitavasti. En tajunnut, mistä oli kyse, vaikka kamut varoitteli mua tuhat kertaa vahvasta naisesta, joka alistaisi mut… Kamut oli oikeessa. Yhtäkkiä vaan mun koko elämä oli kadonnut.

Olin luopunut kaikista omista jutuista sen mimmin takia. Kaveripiiri on supistunut, opiskelukiinnostus hyppäs laidasta toiseen (mähän siis pääsin ensin poliisikouluun, mut se ei riittänyt ja oli kuulemma vaarallista), harrastukset vaihtui Seijan suosikkeihin jne. Elin jatkuvasti Seijan armoilla, vaikken halunnutkaan asiaa myöntää. No, nyt myönnän. Kyllä mä hiiri sit kuitenkin olla. No, kun Yontte tulee idästä, lähdetään bailaan Riikaan. Ja Erkkikin onneks muuttaa yksin, niin ei joudu ajattelemaan näitä surullisia asioita. Jotenkin tänään vaan oon ollut siipi maassa, mistä tulikin mieleen, että Hayraken (http://hayrake.blogspot.com) oppien mukainen kanalasagne oottaa viimeistelijäänsä keittiössä, jollaista ei jokapojalla ole. 😉

Se piristää kummasti. Taidanpa pistää jukeboksin päälle ja kääntää äänet kajareihin keittiöön, niin saa rouva Ståhlbergkin elämäänsä vähän Elvistä. Kuuluu meinaa yllättävän hyvin äänet alakertaan! Ehkä huomenna on parempi päivä.

Öitä ja moro!